Tänään herättiin Tulsan kaupungissa Oklahoman maisemissa. Kaikki tiet Oklahomassa vievät Tulsan kautta. Tänä päivänä noin puolen miljoonan asukkaan kaupunki on kasvanut räjähdysmäisesti 1920-luvulla öljyteollisuuden myötä.  

Niin kuin kaikki muukin maa Amerikoissa, Oklahoma kuului alun perin intiaaneille... USA'n hallituksen intiaanipolitiikan kokeilussa 1820-luvulla kaikki Mississippi-joen itäpuolella asuvat intiaanit tuli siirtää länsipuolelle - alueelle muodostettiin reservaatti, jonne valkoiset eivät saisi asettua asumaan. Valkoinen asutus ei kuitenkaan välittänyt kiellosta pätkäkään ja pian kongressi oli valmis muuttamaan intiaanipolitiikansa, kansan painostuksen alla.

Oklahoman alueesta muodostettiin kuitenkin intiaaniterritoorio, joka oli valkoisilta kielletty, ja sellaisena se pysyi aina 1890- luvulle saakka. Eri intiaaniheimoja siirrettiin alueelle kaikkialta Yhdysvalloista, niin idästä kuin lännestä. Valkoiselle miehelle ei kuitenkaan mikä riitä, joten pikkuhiljaa myös Oklahoman intiaaniterritoorio koki saman kohtalon, kuin muutkin alkuperäisasukkaille varatut alueet!

Oklahoma on edelleenkin intiaanirikkaampia osavaltioita Yhdysvalloissa. Sen yli kolmesta miljoonasta asukkaasta lähes neljännesmiljoona on intiaaneja ja noin miljoonalla virtaa tippa tai pari intiaaniverta suonissaan.

Tulsan ja Oklahoma Cityn välillä on koko joukko pieniä kaupunkeja, joiden tarinat ovat lukuisat, mutta jääneet unhoon isompien kaupunkien rinnalla. Route 66 on ehkä paras tapa raapaista pintaa syvemmälle ja ajaa intiaanien sydänmaiden läpi. Tulsasta päin huristellessa vanhaa valtatietä 66'sta päivän ensimmäinen kaupunki on Sapulpa, joka sekin intiaaniperua. Kaupunki on rikas niin intiaanien kuin uudisasukkaidenkin tarinoista. 66'nen saavuttaa kylän kuin varkain lähes tasaisella maalla ja sukeltaa sitten sen läpi pääkatuna, kunnes kaartuu kohti länttä ja haipuu jälleen tasangolle. Ja sama jatkuu vaikka kaupunki vaihtuu - Depew, Pawnee, Kaw ja Broken Arrow. Intiaaninimistä ei Oklahomassa pääsee eroon. Onhan osavaltion nimikin väännös Choctawnkielisistä intiaanien kotia tarkoittavista sanoista.

Arcadia taitaa olla antiikki runoilijoiden mukaan paikka jossa on kaikkea. Oklahoman Arkadia on kuitenkin pieni. Siitä huolimatta sieltä löytyy maailman suurin pyöreä lato, josta aikojen saatossa on tullut Rt. 66'n maamerkki.

Sen jälkeen jälleen maissipeltoja, sokerijuurikkaita ja vaikka mitä. Oklahoman preerioiden läpi, Rt. 66 vaeltaa Edmontonin kautta Oklahoma Cityyn, joka alueen suurin kaupunki. Liikennevalosulkeisten välttämiseksi hypättiin suosiolla kiertotielle ja hurahdettiin puolessa tunnissa suurkaupungin länsipuolelle.

Säiden Ukkojumala on meidän reissua suosinut tähän mennessä - lämpötilat ovat vaihdelleet 15 ja 28 Celsius asteen välillä Chicagosta lähtien, mutta sininen taivas on pysynyt muuttomattomana. Oklahoma Cityn länsipuolella tilanne kuitenkin muuttui, kun tummat pilvet uhkasivat räjähtää hetkellä minä hyvänsä. El Reno kaupungin kohdalla sade sitten alkoi ja päästiin testaamaan sadevarusteita. Olisihan se harmi jos Route 66'n loppu pisteessä huomaisimme, että niitä ei tullu käytettyä :)

Sade kuitenkin loppui jo hyvissä ajoin ennen Elk Cityn Route 66 museota. Museo on kistatta koko Routen paras ja ehdoton pysähdyspaikka routelaisille. Tunti- puolitoista meni tutustumiseen helposti ja enemmänkin olisi voinut kierrellä. Route kuitenkin kutsuu, joten käännettiin nokat kohti Teksasia! 

Punaisen joen rannalla sijaitsee Sayren kaupunki, jonka jälkeen Route 66 ajautuu Teksasin puolelle. "State Line" kyltistä pyyhkäisee helposti huomamatta ohi. Oklahoman ja Teksasin rajanhavaitsee silti, vaikka ei ihan heti. Siinä on ikään kuin luonnollinen raja, jotain näkymättömän abstraktia, joka ei ole poliitikkojen tai ihmisten historian määrittämä. Rajalta alkaa tosi Länsi!

Teksasin rajalta alkavat ainakin loputtomat tasangot ja pian muutkin oikean Lännen ilmiöt seuraavat perässä.

Ilmasto Teksasin pohjoisosan tasangoilla on hyvinkin vaihtelevaa, mutta lähes aina tuulista. Vanhan sanonnan mukaan ennen uloslähtöä on paras työntää rautakanki ulos ovesta. Mikäli kanki ei tuulessa taivu, oi lähteä ulos :)

Toisaalta tuuli voi Meksikon lahdelta tuoda nopeasti myös ukkosmyrskyjä ja runsaita sateita. Näin kävi myös meille - varsinainen sade oli jo mennyt ohi kohti pohjoista, mutta sen merkit olivat näkyvissä selvästi 66'n varrella. Laajat pellot olivat tulvineet ja paikoittain tie oli päällystetty 20 senttiä syvällä liejulla!

Jossakin kohtaa muutuin kuskista takapenkkiläiseksi ja pyörä jatkoi omia matkoja vispaten kohti ojaa. Sopivan välimatkan päässä ajava Tommy tupsahti kanssa viereeni ja muut onneksi tajusivat jarruttaa ajoissa :) Lieju oli sen verran syvä ja pehmeää, että selvittiin syvillä naarmuilla motoristinylpeydessä. Mitään fyysisiä jälkiä ei kyllä jäänyt kummallekaan...

Seikkailutäytteisen päivän jälkeen, auringonlaskun saattelemana, saavuttiin Amarilloon. Laulajalle joka etsii tietä Amarilloon (Show me the way to Amarillo) suosittelisin välttämään pikkuteitä sateen jälkeen. Ainakin jos liikkuu Harley Davidsonilla :)

Amarillo on vanha karjakaupunki. Suuret paistit ja T-bone pihvit óvat yhä sen lukuisien pihviravintoloiden ylpeys. Big Texan lupaa ilmaiseksi jättimäisen kahden kilon pihvin, jos vain ehdit syömään sen alle tunnissa. Alkupalana on katkarapukoktaili ja tietysti valtava uuniperuna, salaatti ja sämpylä. Kaikki pitä syödä ennen kuin kellot lyö, jos meinaa ilmaiseksi aterian saada - muuten 70 dollaria tiskiin!

Ennetystä tällä hetkellä pitää noin 50 kiloinen saksalainen nainen, joka pisti annoksen poskensa noin 4 minuutissa. Paikan tarjoilijan mukaan onnistut muutenkin ovat useimmiten laihoja opiskelijoita tai luisevia rekkakuskeja. Yksi paikallinen kaveri, käy kuulemma joka viikko syömässä ilmaisen aterian :)

Meidän porukasta ei tällä kertaa kukaan sortunut ilmaisen pihvin houkutuksiin, mutta mukavat puolen kilon pihvit taisivat kaikille maistua. Myös olueet olivat poikkeuksen tervetulleita pitkän päivän päätteeksi - nekin Teksasilaisittain suuria!