Se tähän saakka “ajettiin parhaita teitä” -havainto vanheni alle vuorokaudessa, sillä tänään ajettiin matkan parhaat pätkät, pitkään ja keskeytymättä. Ohridista Albanian rajalle oli vain 35 kilometrin ajo Ohrid järven rantaa myötäilevää mutkatietä pitkin. Nyt ei poikettu luostarille sen enempää muuten kuin pyöräytettiin portilla kierros liikenneympyrän ympäri ja jatkettiin rajalle. Muodollisuudet rajalla sujuivat näppärästi niin Pohjois-Makedonian kuin Albaniankin tulleissa. Olisikohan sillä ollut mitään merkitystä, että yrmeät ja tönkkösormiset tulli-ukot olivat vaihtuneet nuoriin ja näppäräsormisiin naishenkilöihin?

Rajan ylityksen jälkeen tarkastettiin Ohrid -järven etelärannan konekivääribunkkerit. Ne muistuttuivat ajoista kun “Albanian eli vaaran vuosia” ja kaikki maailman valtiot himoitsivat Albanian rikkauksia itselleen…
Läppää siis, mutta hauska yksityiskohta huomata että päivän aikana sisämaassa ajaen huomasi, että maantien varsille oli sijoiteltu betonikorsuja mahdollisen puolustautumisen varalle.

Noin 30 kilometrin ajon jälkeen rajalta poikkesimme kahville paikalliseen baariin, joka oli kalustettu Albanian tyyliin, eli ei juurikaan kalusteita. Matka jatkui ja pian poikettiin päätieltä pikkuteille. Alkuun hieman heikkopintaiselle ja mutkittelevalle tielle. Mutta sitten se tapahtui; alkoi tämän matkan - tähän saakka, paras mutkatie koskaan, jota kesti keskeytymättä jopa 100 km ajon verran. Täysin virheetön asfaltti ja ja juuri oikeanlaiset mutkat joita riitti - mistä niitä oikein riittikään?

Albaniassa on muuten aivan älyttömät nopeusrajoitukset ja yllin kyllin polisiipartioita kyttäämässä että niitä noudatetaan. Ja kyllähän kyttäämistä riittää, jos suoralla tiellä on 20, 30 tai 60 km/h nopeusrajoitus ilman mitään pätevää syytä tai järkeenkäypää syytä. Otimme oppia paikallisista ja noudatimme ohjetta ajaa
“maassa maan tavalla”:) Ja matka taas joutui.