Reissu ei ole vielä varsinaisesti alkanut, mutta porukka alkaa olemaan jo kasassa. Seitsemän yhdeksästä on jo maassa, vaikka yhdestä sankarista ei vielä ole näköhavaintoa. Viimeiset kaksi saapuvat huomisaamuna ennen kun mittari nousee yli 30 asteen.

Mutta käytetään tämä aika bloggailuun, kun huomisesta eteenpäin ei välttämättä ole aikaa naputella määräänsä enenpää. Päivät mopon selässä kuluvat kuin siivillä ja illalla uni maittaa.

Tähän matkan alkuun on hyvä ensin esitellä Aasian yleisin ruoka-annos. “Flied Lice” tai länsimaisittain äännettynä “Fried Rice”. Aikoinaan ensimmäisillä Aasian matkoilla tuli ihmeteltyä mitenköhän ne saavat kiinni ne “lentävät täit” ja voiko niitä ihan oikeasti syödä. Kyllähän Kiinassa 80-luvulla torakoitakin kauhottiin wokkiin kypsymään.

Saigonissa äkkiä muistui mieleen, miten loistavia myynninedistäjiä porukka tällä maailman nurkalla on. Jalkakäytävällä kävellessä ystävällinen palveluntarjoaja tulee mopolla ajamaan viereen ja vuolaasti kertoo, kunka paljon vähemmän mies hikoaa mopon kyydissä kun kävellessä.

Kärkipaikan kyllä kaappasi päivän paras kengänkiillottaja. Muut plankkarit katsovat ensin varvastossujani ja sitten vasta katse nousee silmiini ja molemmat hymyilevät yhteisestä tietoisuudesta, että tässä ei nyt kauppoja synny. Mutta alla olevan kuvan hemmo oli toista maata. Ilahtuneesti hymyillen hän kiinnitti huomioni varvastossujen irtoaviin pohjiin ja plankkilaatikosta oli jo loihdittu esiin materiaaliin sopiva liima. Myyjä identifioi tarpeen ja kaupat tulivat. Nyt eivät läpsyttimet enää jää kiinni katukivetykseen! Meillä on paljon opittavaa tältä markkinoinnin mestarilta - jos oma tuote ei vastaa asiakkaan tarvetta, on tunnistettava asiakkaan todellinen tarve ja muokattava omaa palvelutarjoomaa siihen sopivaksi.

Illan tullen paikalle kerenneistä kuusi motoristia lähti yhdessä illastamaan. Paseerattiin, patsasteltiin ja Vienamissa ensi kertaa olevat saivat vyöryn uutta informaatiota tajuntaansa ihan riippumatta siitä mihin päin päänsä käänsi. Kymmenien kuppiloiden ohi vaan käveltiin, yhdessä olisi tarvinnut perjantai-iltana ennakkovarauksen, mutta sitten osui - napa kymppi! Eksyimme riisipeltoon (Rice Field restaurant), joka myös sattui olemaan Trip Advisorin vahvasti suosittelema ja parina vuonna Michelin tähden ansainnut.

Ja kyllä maistui! Tilattiin alkuun kevätrullia (taas varsin erilaiset…) ja juomia. Kari tilasi härkää, Pasille tais tulla kanaa, Samille ribsejä, Hannalle minimaalisen pieniä katkarapauja keko, minulle mustekalaa ja Timolle filettä siivuina. Kaikki maistelivat vähän joka lautaselta oman riisikuppinsa täytteeksi. Vanhan vääpelin sanoin, ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää (=understatement of the year!).

Koitin laittaa nää pikkukuvina yhteen ruutuun, mutta empä osannut, kun en ole diginatiivi. Riitta, jos saat nämä väänneettyä mosaiikiksi, niin hyvä.

Lasku oli kyllä todellinen yllätys. Kaksi miljoonaa kahdeksansataakolmekymmentäkolmetuhatta ja kuusikymmentäkolme dongia! Me monimiljonääritkin köyhdyttiin miljoonilla! No, euroissa se oli alta satakymmnen egeä. Saattapi olla maailman halvin Michelin tähden ravintola.

Sitten sulateltiin illallista kävellen leppoisan lämpimässä (ei turhan kuumassa kuten päivällä) illassa hotellin viereiseen rantabulevardin kuppilaan. Ja taas tuli pöytään kaikkea maltaista makeaan.

Huomenna sitten päästään itse asiaan ja katsotaan saadaanko Saigonin liikenteeseen ympättyä vielä yhdeksän Hondaa. Pientä jänskää ilmassa, mutta voin vakuuttaa, että kun alkuun pääsee, liikenne sujuu itseasiassa pyörän sarvista katsottuna varsin sujuvasti, ottaen huomioon miljoonat mopot. Jalkakäytävältä katsottuna se näyttää paljon haastavammalta mitä se itseasiassa on.

Ps. Muuten voin ketterästi luvata, että näin paljoa ruokakuvia ei tule jatkossa. Nyt vaan oli pakko kun oli Michelin ravintolasta kyse.