Tästä matkasta oli jo ollut puhetta jo monta vuotta, nyt päätettiin lähteä matkaan. Valmistelut alkoivat jo heti MP - 2018 messujen jälkeen. Aikaisemmin olemme järjestelleet kesäiset matkat itse, mutta tällä kertaa turvauduimme valmismatkalle PeterPanBike -matkanjärjestäjän kautta. Matkan oppaamme toimi Emppu Nieminen, joka itsekin on innokas matkamotoristi. Hän ohjeisti kaikkien paperiasiat, hotellit, ruokailut kuntoon.

Elokuun 12.8. lähdimme liikkeelle. Meillä oli Lappeenrantaan sovittu kokoontuminen edelliseksi päiväksi, jotta saatiin vielä varmistella pyörien varustukset, navigaattoreihin reitit ja pakattua pyörät tulevaa reissua varten. Ilmassa oli normaalia enemmän jännitystä. Kun kaikki alkoi olla kunnossa, ladattiin navigaattoreihin vielä räätälöidyt reitit. Saunomaan, syömään ja aikaisin yöpuulle. Aamulla reippaana runsaan hotelliaamiaisen jälkeen liikkeelle.

Rajalla

Suunta kohti Nuijamaata. Rajamarketissa otetiin koko ryhmä kasaan, kun loputkin matkaan lähtijät saapuivat paikalle. Kymmenen innokasta ensikertalaista menossa moottoripyörillä Venäjälle. Ensimmäinen pysähdys oli Suomen Tullissa, jossa katsottiin passit. Muutamassa minuutissa ja pari mutkaa myöhemmin olimmekin jo jonossa Venäjän puolella Juustilan raja-asemalla, odottamassa mitä tapahtuu. Koppalakkiset virkailijat ei paljon hymyillyt ja paikalla oli hallittu kaaos. Raja-asemalla oli monta jonoa ja monta luukkua. Kun meidän jono sitten pysähtyi, noustiin ratsailta, paperit mukaan ja toisen jonoon odottamaan, sitä tärkeää pientä lappua, migraatiotodistusta. Ilman tätä pientä lappusta ei olisi paluuta Suomeen, joten sitä ei arvannut hukata. Lappu tiukasti passin väliin ja seuraavalle luukulle moottoripyörän tulliselvityslomaketta leimaamaan. Jono liikkui verkkaisesti. Meidän porukka erottui muista jonottajista, koska meillä oli hellekeliin sopimaton varustus, siis täydet ajovarusteet päällä. Jonossa oli edustettuna koko Suomen kansan  kirjo. Oli jos jonkin näköistä yrittäjää menossa rajan yli. Mieli oli hilpeä ja hyviä tarinoita riitti ja ohjeita sateli. Aikaa oli jo mennyt parisen tuntia, kun vihdoin pääsimme yksitellen luukulle. Siinä kohtaa ei paljon hymyilyttänyt. Vastassa oli koppalakkinen virkamies, jolla oli tiukat kysymykset. Koska meidän jokainen moottoripyörän tiedot syötetiin heidän rekistereihinsä, niin kohta kohdalta, että se kesti noin 25 minuuttia jokaisen motoristin osalta. Rajan ylitys kesti noin kolmisen tuntia. Lämmintä oli reilut 24 astetta ja mieli korkealla.

Vieraalla maalla

Sitten vihdoinkin kaasua. Ajoimme mutakaista Saimaan kanavaa myötäilevää tietä kohti Viipuria. Tie oli ennakkoinfoista poiketen hyvässä kunnossa, ei niin paljon reikiä, kun oli annettu ymmärtää. Kurvasimme kohti rautatieaseman vieressä sijaitsevaa Hotelli Viikinkiä, jossa majoituimme ensimmäiseksi yöksi. Matkaa ei paljon kertynyt, mutta kello alkoi jo kohta olla lähellä ilta kuutta. Pyörät parkkiin ja tutustumaan Viipurin kaupunkiin. Pienen kävelylenkin jälkeen menimme syömään illallista paikalliseen sporttibaariin Craft-Beer-Grill. Aivan loistava ruoka. [https://goo.gl/maps/4sg68LV14Sx]. Hotellille kävellessä kävimme vielä tutustumassa 1940-luvulla valmistuneeseen Neuvostoaikaiseen rautatieasemaan. Sitten nukkumaan. 

Aamupalan jälkeen lähdimme Nesteen kautta tutustumaan Viipurin Linnaan, joka sijaitsee pienellä kalliosaarella Suomenvedenpohjan ja Viipurin lahden yhdistävässä Linnasalmessa. Viipurin Linna perustettiin karjalaisten linnoitetun varasto- ja kauppapaikan tilalle, jonka sitten ruotsalaiset tuhosivat hyökkäyksessä, kolmannen ristiretken yhteydessä. Restaurointi on vielä kesken, mutta museot ovat jo avoinna yleisölle.

Matka jatkui [Primorskoye Shossen] hyväkuntoista kylätietä pitkin Koivistoa eli Primorskin kauppalaa. Koiviston alue luovutettiin sotien jälkeen Neuvostoliitolle, ja kuuluu nykyään Leningradin alueeseen. Torialueelta löytyy kaikki tarvittavat kaupat ja pankki. Viime päivinä ruplan kurssi oli kivunnut turistille suotuisaksi. Timo kävi vaihtamassa kuulumiset paikallisen pankkivirkailija kanssa ja samalla vaihtoi meille kasan ruplia. Kahvitauon jälkeen osa rohkeimmista uskaltautui käymään torin laidalla olevassa puusee rakennuksessa. Itse käännyin ovelta, kun haju oli sen verran pistävä.

Matka jatkui myötäillen Suomenlahden rannikkoa kohti Terijokea. Välillä poikkesimme reitiltä ja kävimme kurvailemassa mutkaisempia teitä ja juuri ennen Terijokea takaisin rantatielle. Aivan siinä tien vieressä [Primorskoye Shossen] ja Suomenlahden välissä on hieno viiden tähden hotelli Prezident ja huikea ruokapaikka. Siihen pysähdyimme syömään ja jälleen kerran ruoka oli äärimäisen hyvää. Hieno paikka muutenkin, kannattaa merkata muistiin, jos sinne päin on menossa.

Kronstadt

Seuraavaksi suuntasimme kohti Kronstadtin saarta, joka on nykyään kaupunki. Kronstadt oli sotilasalue ja sinne alkoi vapaasti päästä vasta marraskuussa 1996. Osa Kronstadtin linnoituksesta on liitetty Unescon maailmanperintöluetteloon. Toisessa maailmansodassa Leningradin piirityksen aikana, vuodesta 1941-44, Kronstadt pysyi Neuvostoliiton hallussa koko ajan.  Saaren keskiosassa sijaitsee puisto jonka reunalla on kahviloita, ravintola ja kauppoja. Me pidimme siinä saaren mainneekkaalla kauppatalolla Gostiny Dvorilla, kahvi tauon. Paikalliset pikkupojat tulivat pyörien ympärille tutkimaan meidän pyöriä ja hälinää riitti!

Pietarhovi

Kronstadtista matka jatkui sillan yli Pietarhoviin, joka on Venäjän yksi suurimmista, pinta-alaltaan noin tuhat hehtaaria käsittävä palatsi- ja puistoalue.  Siellä edelleenkin näkyi jalkapallon MM jälkeiset järjestelyt. Täytyy sanoa, että Pietarhovi on suuri ja vaikuttava paikka.

Katariinan palatsi

Jatkoimme matkaa seuraavaan yöpymispaikkaan. Majoitus oli varattu Puškinin palatsi- ja puistoalueen ytimen muodostamassa Katariinan palatsissa. Alun perin Pietari I:n puolisoa varten rakennettu “pienehkö” kaksikerroksinen rakennus. Hotel Yekaterina on palatsin eteläsiipeen rakennettu idyllinen hotelli. Ei tarvinnut pyöriä laittaa lukkoon, sillä alueella on jatkuva vartiointi. Erittäin hieno paikka suosittelen. Illalla tutustuimme kävellen Pushkin kaupunkiin. Ruokapaikaksi matkajohtaja valitsi tällä kertaa Tavern Hlebnikov, jossa jälleen kerran oli aivan loistava palvelu sekä ruoka.

Tauko Kronstadtin puiston laidalla.

Aamulla itsemme ja pyörämme tankattuamme poistuimme Pietarin talousalueelta, kohti Muurmansk Highwaytä. Haasteena sekavassa liikenteessä oli pitää porukka kasassa, jottei kukaan joutuisi erillen muista. Liikenne moottoritiellä muistutti enemmän paikallista kiihdytyskilpailua, jossa suojateiden merkeillä ei juuri ollut vaikutusta nopeuteen. No, ei siinä mennyt kun parisen kymmentä kilsaa, niin vastakkaisella kaistalla oli juuri tapahtunut peräänajo, jossa toinen auto oli pysähtynyt suojatien eteen.

Bensat mukaan

Matka taittui suhteellisen vilkkaasti kohti pohjoista E105 pitkin. Parin tunnin ajon kuluttua, aivan tien vieressä Luk Oilia vastapäätä, Lodeynoye Pole:ssa pidimme pienen ruoka tauon. Nautimme paikallisten metsästäjien pitämässä ravintolassa maukkaat Borssi keitot. Kevyen ruokailun jälkeen jatkoimme matkaa isoa tietä Syvärijoen yli kohti Karjalan rajaa. Aunuksessa tankkasimme pyörät täyteen ja vähän ylikin, mitä olisi mahtunut. Täällä nimitäin maksetaan bensat etukäteen. Laskuoppi ei ihan mennyt litralleen oikein, niin jo maksettu viisi litraa pitää ottaa mukaan. Loput bensat muovikanisteriin ja kanisteri liinoilla ja nippusiteillä kiinni Timon pyörään. 

Neuvostoaikainen Datša-alue

Kun olimme saaneet kaikki pyörien päälle, niin suuntasimme kohti Laatokkaa. Laatokan rantaan pääsee ajamaan, kun ajaa Aunuksesta vähän matkaan takasin päin kiemurteelevaa päällystettyä tietä Mäkirän suuntaan. Mäkirän kylästä lähtee hyvässä kunnossa oleva hiekkatie, joka kiemurtelee aina luonon suojelualueelle ja jatkuu läpi pienten kylien aina Laatokan rantaan saakka. Hiekkatie kapenee mitä pidemmälle matka edistyy. Lopulta saavutaan Neuvostoaikaiselle Datša alueelle, jossa on muutama vartioitu yksityisalue aivan Laatokan rannassa. Kun tietä jatkaa eteenpäin, tulee neuvostoarmeijan hylkäämiä rakennuksia sekä kuntoilualue, jonka vieressä on myös hirsirakenteinen hotelli, Sunset Cafe. Hotellin tontti rajoittuu upeaan hiekkarantaan, jossa on majoituskapasiteettia noin 40 hengelle. Paikkaa ei löydy perinteisistä hotellien hauista, mutta Venäläisten facebookissa, eli vk:sta se löytyy. Omistajat laittavat meille teet ja kahvit käden käänteessä ja opastavat meitä myös reittivalinnoissa. 

Siltojen ylitys

Kun kahvit oli juotu, ajeltiin pitkin Laatokan rantaa pohjoiseen. Joen rantaa kiemurtelevan hiekkatien alussa tuli vastaan “hieman huterassa” kunnossa oleva lankkusilta. Puolen tunnin ponnistelujen jälkeen saimme kaikki pyörät yksitellen joen toiselle rannalle. Siitä alkoi hieno mutkainen hiekkatie pohjoista kohden. Sorapätkää pääsivät kaikki nauttimaan kaikessa rauhassa ilman ainuttakaan vastaantulijaa. Tie kiemurteli metsästysalueiden läpi välillä aivan Laatokan tuntumassa ja välillä pienten lampien välistä. Vajaat 30 kilometria pitkä hiekkatie loppuu Reka Olanka – joen kävelysiltaan, Alavoisen kylässä. Sillan raput ylös ja alas, tällä kertaa ajamalla, niin oltiinkin jo paremman tien varessa. 

Villa Vitele

Pienen hengähdyksen jälkeen, kun koko porukka oli jälleen kasassa, jatkoimme kohti seuraavaa yösijaa. Vitelen kylä sijaitsee Laatokan koillis-rannalla. Kylän läpi kiemurtelee hieno joki ja aivan siinä joensuussa sijaitsi meidän yöpaikkamme Hotel Villa Vitele. Ulospäin ei hotellia paljon mainosteta, annettu osoite ei ohjannut oikeaan paikkaan. Paikallisten viittoma-opastuksella löysimme kuitenkin perille. Pyörät saimme viereisen maatilan aitojen taakse parkkiin. Meille oli varattuna myös sauna ja yksi rohkea uskaltautui uimaan Laatokkaan. Ja sehän oli Pertti, Näsijärven kasvatti. Saunan jälkeen oli kokki loihtinut meille kalapainotteisen illallisen ja siihen pari snapsia kyytipojaksi. Ilta hämärtyi nopeasti ja porukka vetäytyi yöpuulle kovan päivän jälkeen.

Varhain aamulla aurinko oli jo noussut ja paistoi täydellä teholla. Aamuaskareiden jälkeen olimme valmiina uuteen seikkailuun. Nyt lähdimme kohti Suojärveä. Vitelen kylästä on suora ja nopea oikotie, mutta tienvarressa oli kyltti, ettei tietä pitkin autolla pääse läpi. Matkanjohtajan päätöksellä emme halunneet vaarantaa aikataulua, niinpä ajoimme isoa baanaa pitkin E105 kohti pohjoista. Kovera, Kotkajärvi, Pyhäjärvi ja Prääsä. Siellä kävimme tankkaamassa pyörät ja taidettiin siinä puraista jotain pakallisia herkkuja, pizzaa, pastaa ja hamppareita.

Suojärvi

Tienpäälle taas, Nuosjärvi, Essoyla ja Veshkelitsa ja olimmekin jo pian Suojärvellä. Mielenkiintoinen paikka. Suojärvi on aikanaan kuulunut Suomeen. Silloin siellä oli yli 15 tuhatta asukasta. Talvisodassa suojärveläiset joutuivat evakkoon. Osa asukkaista joutui sotavangiksi ja palautettiin Suomeen vasta 1940. Lopullisesti asukkaat lähtivät kesäkuussa 1944. Asukkaat sijoitettiin asumaan pääosin Pielisjärvelle, Valtimoon, Nurmekseen, Sotkamoon, Kajaanin ja Juukaan. Suojärveltä matka jatkui mukavaa hiekkatietä pitkin Suomessakin tunnetulle taistelupaikalle.

Kollaa

Kerrotaan, että kenraalimajuri Hägglund kysyi luutnantti Aarne Juutilaiselta: ”Kestääkö Kollaa?”. Tähän Juutilainen oli vastannut: ”Kyllä kestää, ellei käsketä karkuun juoksemaan.” – Kävimme tutustumassa Kollaajoen tuntumassa juuri tähän sotamuistomerkki paikkaan.  Muistomerkin läheisyydestä löytyi pienen etsiskelyn jälkeen kivistä tehty epävirallinen tarkka-ampuja Simo Häyhän muistomerkki. Hän taisteli Talvisodassa Kollaalla jalkaväkirykmentti 34:ssä kuudennessa komppaniassa.

Sortavala

Ja takaisin tienpäälle, pari tuntia mukavaa kruisailuja hiekkatiellä ja loppumatka isolla tiella A-121 kohti Sortavalaan. Sinne meillä oli varattu reissun ehdottomasti eksoottisin majoitus Hotelli Skandinaviasta. Jos hakee pientä seikkailua, niin kannattaa ehdottomasti varata huone täältä. Illalliselle suuntasimme paikalliseen Cafe Relaksiin. Taas täytyy kehua venäläisen keittiön antimia. Välttämättä ruuat ei tule aina oikeassa järjestyksessä, mutta palvelu ja ruoka oli kerrassaan hyvää. Ruokailun ja pienen jalottelun jälkeen vetäydyimme puhtaisiin valkoisiin lakanoihin.

Hotellissa ei ollut matkailijoille aamupalaa tarjolla. Olimme edellisenä iltana saaneet varattua meille aamupalat Hotelli Piipun Pihalta, joka näytti olevan päällisin puolin paikkakunnan hienon hotelli. Vatsat jälleen kerran tuupattuna täyteen, suuntasimme tankkaamaan pyörät ja kohti viimeisen reissupäivän seikkailuja. 

Viimeisen päivän seikkailu 

Sortavalasta kun lähdetään ajelemaan Svetogorskia kohden, oli vuorossa hienoja mutkaisia asfalttiteitä. Tosin siellä oli jonkin verran liikennettä ja meni vähän jonossa ajeluksi.  Jossain kohtaa tien profiili muistutti jo hieman pohjoisemman Norjan mutkateitä. Mutta päätimme siirtyä hiekkateille. Reitti jatkui taas mukavan leppoisasti kääntyilevälle hiekkatielle. Ensin tutustuimme Lumivaaran hylättyyn kirkkoon. Sieltä lähdimme sitten oikaisemaan ensin Kaarilahden kautta kohti Antreaa. No, ihan ei kaikki mennyt suunnitelman mukaan. Tie muuttui metsästysalueella kohtuullisen hankalaksi, pehmeäksi vettä täynnä oleviksi mutapohjaiseksi metsätraktorilla ajettavaksi tieksi. Olis tarvinnut olla nappularenkaat kaikilla, jotta olisi päästy ajamaan läpi. Jouduimme kääntymään ja  palaamaan takasin isolle tielle.  Ylimääräinen lenkki kesti kolmisen tuntia. Svetogorskissa tankkasimme pyörät täyteen ja lähdimme jonottamaan rajanylityspaikalle takasin Suomeen. Jonotus kesti vain puolisen tuntia ja tullimuodollisuudetkin sujuivat jo huomattavasti joutuisammin. Matka venäjän puolella oli siis valmis. Tästä sorakeikarit jakaantuivat pienempiin ryhmiin ja suuntasimme kotia kohden!

Matkan summaus: 

- Aivan loistava matka, paljon hyviä teitä, turvalliset ja hyvät majoitukset. Ruoka oli joka paikassa todella hyvää. 

- Sanonta että: ”Mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy” - pitää niin paikkansa! 

- En suosittele matkaa niille pyöräilijöille, jotka ovat aina itse oikeassa, kärsimättömiä, tottunut nukkumaan silkkilakonoissa ja litkimään tauoilla mocca lattea! 

Kirjoittanut: Koo Salora

Juttu ilmestyi Palokka-lehdessä

PeterPanBiken Venäjän matkoille pääset tästä