Kesän 2019 Murmanskin matkojen lähtöpiste oli muailiman napa, eli Savonlinna. Tae voehan se olla Kuopijokin, kuka noista tietää…

Savonlinna oli matkalle luonteva aloituspiste, sillä Saimaa Run -asiakasviikonloppu oli edellisenä iltana päättynyt tänne. Matkasimme kohti Murmanskia peräti kolmen ryhmän voimin. Lopullinen päämäärämme oli Saariselkä ja sen Jänkällä Jytisee -tapahtuma.

Jyrkin ja Pekan ryhmät starttasivat sunnuntaiaamuna. Danin, pääasiassa Karhulan kerhon jäsenistä koostuva ryhmä starttaisi maanantaina, eli yhden päivän meidän jälkeemme.

Päästyään Saariselälle Dani lähtisi vielä neljännen ryhmän kanssa kohti Murmanskia ja edelleen Kuolan niemimaata kierrellen kohti etelää. Näistä matkoista Dani on jo kertonut omissa, lähes reaaliaikaisissa blogeissaan, joten tässä matkakertomuksessa kerromme Pekan kanssa omien ryhmiemme matkasta, eli matkasta ”Murmansk Pohjoiseen 201908”.

Sanotaan, että tie Murmanskiin on autio ja pitkä ja liikenne vähenee entisestään heti Petroskoin jälkeen. Tämä sanonta piti kyllä paikkansa. Ainostaan massiiviset tietyöt keräävät aika ajoin kulkijat yhteen jonoon odottelemaan vuoroaan sivuuttaa työmaa. Perivenäläiseen tapaan aikaa jonottamiseen on, ja ne ovat pitkiä niin kuin suurvallassa pitää ollakin. Tänä kesänä päätimme antaa oman panoksemme liikennevirran kasvattamiseen noin 40 moottoripyörän voimin.

Päivä 1 | Savonlinna – Niirala – Petroskoi | 530 km

Sunnuntai-aamuna starttasi Jyrkin ja Pekan yhdistetty ryhmä nimeltään Murmansk Pohjoiseen.
Edellisenä iltana ehdittiin jo pitää Savonlinnassa pienimuotoinen matkainfo kaikille halukkaille, sillä matkalle oli lähdössä ilahduttavan monta PPB ensikertalaista, toki kokeneita motoristeja kaikki. Tulevaa ohjelmaa ja ryhmässä ajon perusteita oli luontevaa kerrata Kylpylä-Kasinon terassilla ilta-auringon saatellessa meitä kohti Saimaa Runin illallista.

Lähdimme liikkeelle Savonlinnassa yöpyneiden kanssa ja suuntasimme kohti Niiralan raja-asemaa. Olimme sopineet, että kohtaamme muun ryhmän Niiralan raja-aseman tuntumassa, jossa pidettäisiin matka-info, jaettaisiin ryhmät kahteen muun muassa pyörätyypin ja kunkin omien ajotoivomusten mukaan.

Ryhmäämme kuului 20 pyörää, kokonaishenkilöluvun ollessa jopa 25. Edustettuna oli monen merkkisiä ajopelejä; oli Guzzi, Triumph, Gold Wing Trike, Busa, Gessuja, Vara-Eero, Kotari, Wing ja vaikka mitä. Ainoastaan itse rakennettu kopteri puuttui joukosta, jotta oltaisiin päästy mainitsemaan myyntipuheiden mukaisesti, että matkan voi ajaa kaikenlaisilla pyörillä ja merkeillä.

Pyörän tullauspaperit pitää olla täytetty näin, Jyrki opastaa..

Noin reippaan tunnin kestäneen infon aikana tarkastimme osallistujalistan, arvoimme huonekaverit ja etenkin kertasimme ryhmässä ajon kultaiset säännöt. Lähdöt ja pysähdykset, tankkaukset ja tauot, niiden protokolla on hyvä sopia etukäteen. Tietty järjestys tuo turvallisuutta eikä silloin sivulaukut kolise yhteenJ

Matka-infon suhtaudutaan sen vaatimalla vakavuudella, Marjariitta, Karin ja Matti etualalla.

Kun pyörien maahantuontiin liittyvät paperit oli tarkastettu ja tulevat rajanylitysmuodollisuudet kerrattu, siirryimme rajalle odottamaan – siis jonottamaan, joka on Venäjän tullissa yhtä itsestään selvyys kuin vesipisara sadepäivänä.

Tervetuloa Venäjän tulliin, nyt vielä Suomen puolella.

Yllätykseksemme kuitenkin näytti siltä, että jonottaminen sujui jälleen vähän ripeämmin, kun alkukesästä oli ollut. Muutenkin tuntui, että Niiralan tullissa olisi ollut hieman erilainen ote asioihin, kun esimerkiksi huvituristirikkaamman Nuijamaan tullissa olin kokenut.

Reilussa parissa tunnissa ryhmämme, yhteensä 24 henkilöä ja 20 moottoripyörää oli merkitty muutaman päivän ajaksi Venäjän Federaation kirjoihin. Toki huolellisesti ja asiallisesti täytetyillä tullaus- ja rajanylityspapereilla on selkeä merkitys silloin, kun mennään itänaapuriin kylään.

Ja kannattaa myös pitää naama peruslukemilla ja jättää parhaiden vitsien kertominen seuraavalle taukopaikalle.

Rajan ylityksen jälkeen kokoonnuimme Värtsilän puolelle odottamaan viimeistäkin rajanylittäjää. Ryhmälähtö ”suoraan puomilta” ei tullut kysymykseen, sillä ystävällisen päättäväisesti (äreä murahdus ja patukan heilautus) meidät komennettiin yksi kerrallaan pois tullialueelta maleksimasta.

Kun ryhmämme oli koossa, hörppäsimme kahvit tai söimme lounaan, kuka mitäkin. Venäjän puolella olimme klo 14.00 tietämillä. Ruokailuihin kuitenkin kului vielä noin tunti, joten Pekan kanssa yllätyksenä laatimamme hieno ennakkosuunnitelma ajaa jaettujen ryhmien kanssa eri reittejä, kuivui kokoon akuutin aikatauluongelman takia.

Ajoryhmistä pari sanaa:

Jaoimme Pekan kanssa joukkomme kahteen osaan muun muassa siksi, jotta hyväksi koettua 10 pyörää per ryhmä -periaatetta voitaisiin noudattaa. Samalla oli aikomus kierrellä hieman pyörän tyypin mukaan kullekin tyylisuunnalle parhaiten soveltuvia reittejä.

Ryhmä ”elämykselliset” oli pääasiassa matkaenduro -tyyppisistä pyöristä koostuva ryhmä, jonka nimi muodostui kuin itsekseen matkan varrella. Ryhmän koko ja sen käyttämien reittien vaativuusaste muuttui dynaamisesti matkan kuluessa. Elämyksellisiltä jäi väliin ensimmäisen ajopäivän yllätyksenä suunniteltu Suojärven korpitaipale. Se vaihtui suorempaan, läpi Laatokan Karjalan upeissa maisemissa kiertävän päätien tarjoamaan mukavuuteen.

Ryhmä ”kermaper….” (hienostelijaryhmän itse itselleen keksimä nimi), joille oli mainittu Sortavan kaupunkikierroksen mahdollisuudesta sai väistyä, kun päätimme ajaa suorinta ja hyväkuntoisinta tietä suoraan (mutkiakin oli) Petroskoihin. Tämä ei harmittanut yhtään, sillä nämä kohteet kolutaan tarkemmin huippusuosittujen Laatokan matkojen yhteydessä. Murmanskiin meillä oli matkaa ja maisemia nähtävänä vielä noin 1200 km.

Lähdimme siis Värtsilästä ja ajoimme tien kunnon puolesta katsottuna lähes Formula 1 -radan tasoista huippuhienoa, juuri uudelleen rakennettua ja päällystettyä maantietä kohti Itä-Karjalaa.

Jos olet tiennyt, että kaikki Venäjän tiet on huonokuntoisia, niin tässä kohdin pitää tuottaa karvas pettymys. Harvoin näin komeita teitä tulee edes Suomen puolella ajettua. No, toisaalta ainakin Tarton rauhan rajojen mukaan Suomen teitähän tässä vielä ajettiinkin.

Auringon paistaessa jo mukavasti selän takaa suuntasimme kohti Petroskoita. Matka eteni kahdessa ryhmässä, noin kilometrin välimatkan päässä toisistaan ajaen aina ensimmäiselle taukopaikalle, Surun Ristille saakka. Se sijaitsee Pitkärantaan ja Suojärvelle johtavan tien risteyksessä.

Tämä sota-ajasta muistuttava muistomerkki on poikkeuksellisesti pystytetty äitien toimesta, jotka näin muistavat sodan mielettömyydestä ja kunnioittavat sodassa kaatuneita poikiaan ja miehiään. Tämä on hyvä muistutus sodan kauhuista ohikulkijoille.

Federaation ylläpitämiä sotamuistomerkkejä ja sankarihautoja koristivat nykysuuntauksen mukaisesti hopeavan väriseksi maalatut taistelijapatsaat.

Sotahistoriallisesti katsoen olimme -44 kesän suurhyökkäyksen viimeisen puolustuslinjan, U -aseman takamaastossa. Paikka sijaitsee hieman Nietjärvestä länteen, joka on tunnettu taistelupaikka. Näillä main käytiin Itä-Karjalan viimeiset tosi kahinat, ennenkö vastapuoli sai tarpeekseen Suomen valloittamisesta asevoimin ainakin Laatokan Karjalan kautta.

Näistä asemista vetäydyttiin rauhan tullen takaisin vuoden -40 rauhassa määrätylle rajalle. Karjalassa varmastikin monelle suomalaiselle tulee mieleen sota-aikoihin johtavia ajatuksia?

Matkamme jatkui liikenteen soljuessa rauhallisesti, jos sitä oli edes juuri nimeksikään, kohti itää ja Murmansk High Waytä.

Majapaikkaamme Petroskoihin saavuimme vasta auringonlaskun aikaan. Se oli Äänisen rannassa sijaitseva tyylikäs Hotel Fregat. Fregatin mukavuuksista voidaan mainita vaikkapa tilava, rautaportein suljettu ja vartioitu parkkipaikka. Kun kulkupelimme oli saatu nukkumaan, lunastettiin huoneet kunkin huoneen nimetyn huonepäällikön avustuksella. Tätä oli harjoiteltu matkainfossa jo Suomen puolellaJ

Pekka oli varannut meille illallisen Petroskoin karjalaisravintola Kareliasta jo hyvissä ajoin. Ravintolalle oli kuitenkin tullut uskon puute, kun 24 asiakaspaikkaa ei ollut täyttynyt vielä klo 20.00 mennessä. Saimmekin todeta yksiselitteisesti, että ateriamme oli mennyt niin sanottuihin parempiin suihin. Järven ja meren antimista koostuva illallinen hotellin ravintolassa kuitenkin korjasi tilanteen ja pian pääsimme nukkumaan ilman yöllisiä taxikyytejä.

Unta ei tänä iltana pitkään tarvinnut odotella, Äänisen aaltojen liplatusta kuunnellen. Loistava, ensimmäinen ajopäivä oli nyt takana. Tämä päivä varmastikin puhutteli ensikertalaisia ja samalla karisti suurimmat ennakkoluulot Itä-naapurissa asiointia ja sen liikennettä kohtaan.

Päivä 2 | Petroskoi - Belomorsk | 370 km

Aamu alkoi tukevalla ja maistuvalla aamiaisella. Aurinko valaisi lupaavasti hotellin järvinäköalalla varustetun aamiaisravintolan. Kun kuljettajat ja matkustajat oli tankattu, lähdimme liikkeelle, pian kohta tuli myös pyörien tankkauksen vuoro. Ennen sitä ajoimme kuitenkin pienimuotoisen Petroskoin sight seeingin. Se sujui mukavasti kahdessa ryhmässä ajaen, eikä kukaan eksynytJ. Koska kaupungin keskustaan sijoitettua panssarivaunua ei sattunut reitille, tarkastettiin vaihtovuoroisesti Toweri V.I. Lenin patsas, joka on lähes sama asia.. Se seistä jökötti tutulla paikallaan, ilmeisesti vieläpä hänelle nimetyssä puistossaan.

Tankkauksen yhteydessä Pälkäneen matkaendurotrio ilmoitti iloisesti, että ”nähdäänpä sitten Belomorskissa” ja näin käyttivät ”free ride”-optionsa. Matkoillamme saa ajaa yksin, kaksin tai pienryhmissä jos siltä tuntuu. Omalle vastuulle jää silloin vain sovitun yöpymispaikan löytäminen.

Tämän päiväinen elämyksellisten joukko valitsi Jyrkin johdolla hieman kapeamman ja samalla aina heikkokuntoisemman, Murmansk High Wayn länsipuolta sivuavan reitin. Pekka lähti samanaikaisesti vetämään vähemmän seikkailunhaluisten ryhmää suoraan Kontupohjan kautta kohti Belomorskia. Jakaannuimme siis kolmeen itsenäiseen joukkoon.

Guzzi-mies Pekka tankkaa huolellisesti Guzzi-naisen, Leilan pyörää. Tutto bene..

Aikamme koluttuamme heikkopintaisempia paikallisteitä ja tietysti koettuamme seudun autenttiset kylät ja maisemat, käännyimme Hirvaksen kylän korkeudelta takaisin Eurooppa satavitoselle (E105.) Sitä pitkin jatkoimme kohti Maaselkää ja Karhumäkeä, eli entisen Suur-Suomen rajamaita kohti.

Karhumäen risteys oli helppo tunnistaa sinne johtavasta tienviitastaan. Karhua esittävä puuveistos tervehti meitä iloisesti osoittaen samalla suuntaa oikealle ja ilmeisesti näin toivotti meidät tervetulleeksi kaupunkiin.

Karhumäestä etsimme sopivaa turisteille suunnattua ruokapaikkaa, mutta koska sitä ei löytynyt, jatkoimme vielä kilometrin verran kohti Äänisen rantaa. Pian löytyikin paikallisen mittapuun mukaan mukava ja tyylikäs rantaravintola täydellä järvinäköalalla. Eipä muuten ole ole tullut ajatelleeksi, että Ääninen on pituudeltaan vielä Laatokkaakin pidempi, vaikkakin paljon kapeampi. Äänisellä ei tosin ole sukellusvenetukikohtaa, kuten Laatokalla on.

Kun lounaaksi valikoituneet borssikeitot oli syöty, suuntasimme jälleen pohjoiseen, tai ainakin niin luulin. Koska kaupungin tulotie oli jo tuttu, päätin oikaista hieman pienempää tietä kohti pohjoista, mutta toisin kävi. Aikamme ajettuamme, alkoi terve epäusko vaivata siitä, ettei tämä oikotie ei johtaisikaan Murmanskiin, sillä tie näytti mieluumminkin vievän kohti itää.

Tämä käsitys alkoi vahvistua siinä määrin, että samalla kun pysähdyimme erääseen kylään valokuvaamaan autenttisia, noin nykyhetki – (miinus) 90 vuotta vanhoja kylänmaisemia, luettiin myös karttaa tarkemmin. Tämän perusteella oli helppo tehdä päätös matkan ensimmäisestä U-käännöksestä, joten käännyimme takaisin kohti Karhumäkeä.

Oli kuitenkin mukava sattuma, että paluumatkallamme kohtasimme tämän matkapäivän ehkä puhuttelevimman nähtävyyden. Itään päin ajaessamme jo havaitsimme, että jotain mielenkiintoista sivuutettiin ja asia tarkastettiin myös kartasta. Sen perusteella tiesimme, että näillä kulmilla olisi jokin, jonkin asian uhrien muistopaikka, ehkä joukkohauta.

Poikkesimme muistomerkille, joka kaikessa kauneudessaan ja kammottavuudessaan osoittautui Stalinin vainojen uhrien vuoden 1938 joukkoteloituspaikaksi. Nykypäivän omaiset olivat ajan hengen sen nyt salliessa, kiinnittäneet metsän puihin kuvia menehtyneistä omaisistaan ja pystyttäneet alueelle muita hautamuistomerkkejä.

Tämä osoittautui todelliseksi aavemetsäksi ja mystiseksi hautapaikaksi, jonne todellakin kannatti pysähtyä. Jos olet katsellut elokuvan Ikitie, voit aistia tai kuvitella sen ajan ja tunnelman, johon tämä paikka liittyi. Poistuimme kaupungin kautta jälleen pääväylälle Herra Karhumäen seistessä edelleen eleettömästi paikoillaan.

Belomorsk olisi ollut matkaohjelman mukaan tämän illan etappi ja yöpymiskohde. Todellisuudessa ja olosuhteiden pakosta yövyimmekin täysin korvessa, Shuyezero järven rannassa noin 20 km High Waylta länteen. Tällä matkalla majoitusta Belomorskiin ei saatu järjestettyä mm. sen vaatimattoman majoituskapasiteetin takia, sillä kaupungin ainoaan hotelliin ei mahtunut 24 henkilöä.

Belomorskin ainoaksi nähtävyydeksi Wikipedian mukaan on mainittu yli 50 vuoden taakse ulottuva hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Ilmeisesti tämän pysähtyneisyyden seuraamiseen on kai aikaisemmin riittänyt vähemmätkin petipaikat.

Shuyezero tarjosi meille oivan ja samalla hieman eksoottisen, erityisesti aitovenäläisen majoituksen. Majapaikkamme koostui mukavasta, lähekkäin sijaitsevasta hirsitalojen ryhmästä sekä pienemmästä, noin kilometrin päässä sijaitsevasta mökkiryhmästä.

Noin kilometrin mittainen saunareissu tehtiin kävellen, läpi taatusti aidon ja vuosikymmeniä koskemattomana olleen maalaismaiseman. Tänne olisi voinut tulla siltä seisomalta kuvaamaan vaikkapa 30 -luvulle sijoittuvaa elokuvaa ilman erityislavasteita. Ehkä kuitenki yksi, eilen, tai ehkäpä jo 30 vuotta sitten hajonnut kuorma-auto olisi pitänyt siirtää alta pois.

Lisämausteita tämän ajopäivän päätteeksi meille tarjosi majapaikkaamme johtanut tie, joka ei vastannut joidenkin käsityksiä siitä, millainen ajokelpoisen tien tulisi olla. Matkaenduromiehet tykkäsivät, mutta enemmän sileille pinnoille suunnitellut ajopelit ja niiden kuskit eivät ehkä olleet omimmillaan juuri tällä tiellä.

Sanoisin itse gessumiehen ominaisuudessa, että se oli erinomaisen ajopäivän loppuhuipentuma kaikilla mausteilla. Illallinen tietysti tilattiin venäjäksi ja se nautittiin majatalon ravintolassa henkilökunnan puhuessa täydellistä venäjää; eikä sitten mitään muuta kieltä puhuttukaan.

Päivä 3 | Belomorsk – Murmansk | 640 km

Majapaikkamme aamupala ei täyttänyt täysin käyttämäämme määritelmää ”kaikilla kolesteroleilla”. Sen verran evästä kuitenkin saimme, ettei aivan tyhjin vatsoin tarvinnut liikkeelle lähteä.

Ajoimme luonnollisestikin sitä samaa mukavaa soratietä takaisin High Waylle. Tien risteyksessä tankattiin ja samalla muodostettiin uudet ajoryhmät tälle päivälle.

Jyrki keräsi kermankuorijoiden ryhmän taakseen, Pekan joukkoihin liittyi nyt uudelleen koostunut elämyksellisten joukko. Pekka oli selvittänyt, että Afrikandassa sijaitsisi hylätty sotilaslentokenttä, jonne kuulemma pääsisi sujahtamaan moottoripyörällä esteeksi asetettujen kiven järkäleiden välistä.

Tälle etapille ei Pekan tarvinnut kovinkaan perusteellisia myyntipuheita pitää, sillä pian joukkomme oli jo jakautunut kahtia matka-enduromiesten kiiruhtaessa kohti Afrikandaa. Mitähän siitäkin seuraa, mietin kun lähdimme tyylittelijöiden kanssa ajamaan kohti Lahdenpohjaa, enkä asiasta suotta huolehtinut.

Pekka kertoo retkestä tarkemmin. …..

Afrikandan koukkauksen myyntipuhetta ei voi kunnon seikkailija vastustaa, sillä luvassa oli jännitystä. Tiedossa oli tiepuomin kierto, jonka jälkeen päästäisiin suljetulle venäläiselle sotilaslentokentälle. Riskinä oli myös epävarma paluu ihmisten ilmoille. Peloteltiin myös toden näköisellä, tai ainakin mahdollisella pidätyksellä ja loman venymisellä, jos näin kävisi.

Äijät! Tuohon suuntaan, aaaan, aaan, aaan….

Elämyksellisten joukko oli hetkessä kasassa. Alkumatka kohti pohjoista ajettiin sateessa. Matkaa tehtiin marssiperiaatteella, jolloin tauko pidetään tankkauksen yhteydessä. Matkalla ohitettiin Vienan Kemi, Uhtua, Pääjärvi ja Kiestinki.

Hangaarit eivät ole olleet kovalla käytöllä viimeaikoina, pojat arvelivat .

Pelkästään näiden kohteiden koluaminen vaatisi vähintään yhden matkapäivän lisää.
Lounaspaikan päätimme etsiä Kantalahdesta. Kantalahden keskustaa komistaa myös panssarivaunu, niin kuin ilmeisesti jokaista hieman suurempaa kylää. Panssarivaunua tarkastellessa, Suomen rekisterikilpinen auto pysähtyi viereemme. Tämän kuljettaja lupasi neuvoa meille hyvän lounaspaikan.

Paikalliseen tapaan lounaspaikkaan johti jälleen useampi käännös ja epämääräisiä polkuja. Usko meinasi jo loppua, kun teollisuusalueen ja korkeiden peltiaitojen jälkeen löysimme itsemme Kantalahden purjehdusseuran uuden hienon ravintolan pihalta. Loistavan ravintolan yhteydessä toimii myös pieni siisti hotelli. Kalakeiton ja kahvin jälkeen oli taas kiva jatkaa matkaa.

Kantalahdesta ei ole kuin 40 km matkaa Poljarnyje Zoriin, josta taas jatkuu pienempi tie kohti Afrikandaa. Afrikanda on pieni vähäpätöinen kylä mahtipontisesta nimestään huolimatta ja jonka taloista suurin osa oli kaatumaisillaan. Ajoimme vielä kylän ohi ja arvomme seuraavaa käännöstä.

Yllätykseksemme valitsemamme tie johtikin suoraan lentokentälle. Portti on auki, joten sisään vaan, tuumattiin. Polut ovat kapeita ja kasvaneet osittain umpeen. Pian edessämme kuitenkin aukesi näkymä lentokentälle. Otimme muutaman kuvan ihmetelen samalla lentokentän pienuutta.

No ei mitään, jatketaan etsintää. Alueella olisi pitänyt olla kunnon lentokonehangaareja. Muutaman sadan metrin ajon jälkeen löytyi kuitenkin suurempi kenttä, joka vastasi paremmin mielikuvaamme lentokentästä. Pari kuvaa lisää kun hätäisimmät jo suuntasivat kentän toista päätä etsimään. Pääkentällä pituutta oli 2500 metriä.

Lentokentällä ei nopeusrajoituksia ollut lentkoneille, joten päättelimme ettei rajoitukset meitäkään koskeneet. Huomasimme pian, 2,5 km hurahtaa hetkessä kun muistaa pitää kassuvaijerin kireällä. Kentän toisesta päästä löytyi myös etsimämme, hylätyt lentokonehallit. Halleilla emme kuitenkaan ehtineet ihailla kuin hetken, kun valtava jyminä kantautuu metsän takaa. Iso armeijan Kamaz tulee vauhdilla kohti kuljettajan ajaessa pensaiden läpi hidastamatta meitä kohti. Toivomme todella, että auton jarrut olisivat kunnossa. Jarrut huutaen Kamaz pysähtyy viereen. Kuljettaja ei sano mitään, mutta kaksi tehokasta käden heilautusta ei kaipaa lisäselityksiä. Suunta on selvä ja hetkessä olemme auton saattelemana jo lentokentän portin ulkopuolella. Pääasia oli kuitenkin saavutettu. Kenttä oli nähty ja pääsimme jatkamaan matkaa hymyssä suin ilman pidätyksiä.

Jyrkin ryhmä jatkoi matkaa, välillä jo hieman pitkästyttävältäkin tuntuvaa, jänkälle rakennettua ja välillä lähes viivasuoraa maantietä kohti Kantalahtea. Kantalahdessa etsimme lounaspaikan, josta saimme syötävää. Ruokapaikkamme ei ansainnut erityismainintaa mistään gourmee -tyyppisistä elämyksistä. Toisaalta palvelu oli asiakaslähtöistä ja hyväntahtoista, mutta kielimuuri hieman vaikeutti keskinäistä kommunikointia. Ensimmäisen annoksen tultua pöytään, oli muidenkin helpompi tilata. ”Sama” -niminen annos oli päivän suosikki.

Kantalahden torin ja varmastikin lähes jokaisen venäläisen kaupungin nähtävyys on T34- panssarivaunu, jonka tykin piippu useimmiten osoittaa jämäkästi länteen - tai vaihtoehtoisesti se on jokin muu sodankäynnin väline. Muistomerkit ovat puolestaan sijoitettu yleensä torille, joka useimmiten kantaa V.I. Leninin nimeä.

Pälkäneen poijaat Hannu ja Sami, ja tykki joka osoittaa ilmansuuntaan X

Kantalahdesta johti viehättävä paikallistie kohti Apatiittien vuoristoa ja sen aito venäläistä Polarnyi Zorin kaupunkia, jonka keskustassa luonnollisesti kurvasimme asiaan kuuluvan kaupunkikierroksen.
Polarnyt Zorista pääsimme taas Murmansk High Waylle. Maantie nousi ja kierteli tuntureiden lomassa ylittäen ne välillä jopa kahden kilometrin korkeudessa asti. Murmansk alkoi pikkuhiljaa lähestyä meitä – tai me Murmanskia. Vielä viimeinen tankkaus ennen Murmanskia, josta tulik tämän urheilulajin Venäjän ennätys tähän saakka.

Näin tankataan.
Jotta saimme tankattua noin 15 pyörää, piti käydä erikseen pyytämässä bensapumpun avaamista ja maksamassa määrätty litramäärä etukäteen. Tankkausaikaa oli aina noin pari minuuttia per maksukerta. Jos aika meni yli, bensan tulo lakkasi ja piti käydä pyytämässä pumpun avaamista uudelleen. Pumpun uudelleen avaamisen pyytämistä varten piti tietysti asettua jonon päähän odottamaan omaa pyytämisvuoroaan.

Pyörät saatiin kuitenkin tankattua reilussa puolessa tunnissa eikä pumpun avaamista ja uuden litramäärän ostamista ja sen maksamista varten tarvinnut jonottaa kuin vaivaiset kahdeksan kertaa!

Kun tämä ohjelmanumero oli jo ohi, tankille pöllähti yllättäen muutama Pekan elämykselliset -ryhmään kuulunut, bensan puutteesta kärsinyt ajopeli. Tankkaus venyi entisestään, mutta hyvänä puolena oli kuulla kuinka elämykselliset kaikkivoivan onnellisina ja kokemustensa lumoissa kertovat tarinaa, kuinka valkosuomalaisagentit olivat tunkeutuneet saksalaisvalmisteisilla ajopelillään venäläiselle sotilasentokentälle. Täpärä pelastuminen salaperäiseltä korpilentokentältä…J

Ajoimme vielä Apatiitten viimeiset kurvit ja ihmettelimme samalla, kuinka paljon malmia oli kaivettu ja läjitetty ympäristöön. Samalla tuhottu kasvistoa ja tehty kaikkea muutakin muuta isojen toleranssien touhua. Ennen pitkää pääsimme Murmanskin sisäänajotielle. Entisellä miljoonakaupungilla oli kunnon liikennejärjestelyt meneillään.

Toinen matkani Murmanskiin sujui kuin kotikylän kaduilla ajaisi, joten loppusuunnistus hotellille sujui päättäväisen täsmällisesti yhdessä ryhmässä, päättyen suoraan hotellin parkkialueelle.

Pari Wingiä, mutta pariton määrä pyöriä. Arvaa miksi?

Otimme kypäräkaljat, suoritettiin huoneiden jako, kävimme pikaisesti suihkussa ja lähdimme illalliselle läheiseen jättipubiin. Pubin valtavalla valkokankaalla näytettiin amerikkalaista toimintaleffaa ns. volyymit kaakossa. Pian alkoi tämäkin vaiherikas ajopäivä olla niin sanotusti pulkassa. Aamulla olisi mukava herätä kaikessa rauhassa ilman kiireen häivää, sillä huomenna olisi moottoripyöräilystä vapaa päivä.

Päivä 4 | Murmansk vapaapäivä |

Tänään oli vapaapäivänä kaikilla oli omaa aikaa, joten….. Kokoonnuimme yksissä tuumin hotellin pysäköintialueelle ja nousimme siellä odottavaan bussiin. Bussissa meitä odotti suomea puhuva kaupunkioppaamme Riina, joka toimi tämän päivän emäntänämme. Riinan opastuksella ajoimme läpi Murmanskin katsastaen sen perinteiset ja hieman uudemmatkin nähtävyydet.

Näimme ydinjäämurtaja Leninin (tuttu nimi taas..), Aljushan valtavan patsaan, ydinsukellusvene Kurskin meren syvyydestä nostetun komentotornin ja muitakin merkittäviä nähtävyyksiä. Tarinat asumisesta yleensä ja eri asuntoalueiden historiasta eri vallanpitäjien ajoilta toivat hienon lisämausteen kupunkikierrokselle.

Nyt ei kypärä purista, tietää Marjariitta.

Murmansk on merkittävä satavuotias, maailman suurin napapiirin pohjoispuolella sijaitseva kaupunki, jota pikkuhiljaa saneerataan talo kerrallaan. Pikkuhiljaa siksi, että korjaamiseen vaadittavia työmiehiä ja rakennusliikkeitä kuulemma olisi saatavilla, mutta ei lisenssejä, jotka oikeuttaisivat korjaamaan arvorakennuksia, sillä ne ovat kalliita lunastaa eikä lupia kaikille heltiä, tiesi oppaamme kertoa.

Ydinsukellusvene Kurskin merenpohjasta nostettu torni sekä Kaarina ja Matti

Korjatut rakennukset erottuvat kaupunkikuvasta selkeästi, sillä ne oli maalattu oppaamme sanojen mukaan ”helakan väriseksi”. Kyllähän vaalean punainen tai mintun vihreä talo sopii kaupunkikuvaan missä vain, mutta erityisesti ne sopivat pohjolan kaamokseen.

Värikkyys tuo eloa napapiirin harmauteen

Kaupunkikierroksemme päättyi ravintola Tundraan, jossa nautimme päivälliset, ehkä otimme, ehkä emme -pari huurteista ja nautimme loppupäivän ajan omasta ajasta.

Puistoalueiden hoito ei ole ykkösprioriteetti näillä kulmin

Päivä 5 | Murmansk – Saariselkä | 740 km

Aamulla pyörämme löytyivät vartioidulta parkkipaikalta niiltä sijoiltaan, mille ne oli jätetty kaksi iltaa aiemmin. Varsinaisia vartijoita ei näkynyt koko aikana eikä alue ollut aidattu, mutta vartioinnista peritty tuntuva maksu varmisti sen, että pyöriä oli varmastikin vartioituJ

Matkasuunnitelman mukaan meidän olisi pitänyt ajaa suorinta tietä Raja-Joosepin ja Sallan kautta Saariselälle. Hylkäsimme kuitenkin suunnitelman yksimielisesti jo matkan kuluessa jalostuneen ajatuksen myötä, ja sen sijaan valitsimme yksimielisesti pidemmän reitin Norjan Kirkkoniemen raja-aseman kautta. Näin matkaa saatettiin jatkaa vielä tovi itä-länsi suunnassa pitkin Kuolan niemimaata.

Tauko paikalla, takana maailman levein joki..

Pian reitillemme osui upea ja mahtipontinen, vasta valmisteilla oleva sotamuistomerkki paikalle, jossa saksalaisten ja venäläisten rintamalinja kulki vuonna 41-44. Se kuuluisa pikku puro joka mainittiin maailman leveimmäksi joeksi siksi, että saksalaisilla oli kulunut kolme vuotta sen ylitykseen. Matka jatkui passin vilautuksien ja tiepuomien noston jälkeen kohti Nikkelin kaivosteollisuuskaupunkia sekä tarunhohtoista Petsamoa ja Liinahamaria, jossa ennen sijaitsi Suomen satama suoraan jäämerelle.

Nikkeli on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka ehkä juuri siitä syystä, että siellä ei ole mitään näkemistä. Siellä on ainoastaan harmaita rakennuksia, kasvamatonta ja kasveista vapaata maastoa melkein silmän kantamattomiin. Koko luonto on pilattu ja tuhottu, joku taisikin todeta, eikä veikkaus mennyt pahastikaan pieleen.

Petsamo oli pikku kylä, jonka pääelinkeino on ehdottomasti sotilaallinen ja sen ainoaksi nähtävyydeksi voidaan nimetä se kuuluisa panssarivaunu, joka kuuluu jokaiseen kylään. Sen piippu tietystikin osoitti kohti länttä - tietenkin.

Pekan elämykselliset aikoivat kuitenkin pyörähtää vielä Liinahamarin kautta, mutta olivat luopuneet hankkeestaan varsin perustelluista syistä. Uudet, hienot kieltotaulut joita oli tehostamassa tiukkailmeiset vartijat, vaativat motoristia poistumaan sotilasalueelta. Pykeijan soratiet saivat viedä voiton tällä kertaa. Rajan ylitys Norjan puolelle sujui jo totutun verkkaisesti turhia kiirehtimättä.

Nikkelin Autotalliosake -markkinoilta löytyy pelottomalle sijoittajalle mielenkiintoisia kohteita

Rajan ylitettyämme, ja sen viimeisenkin parin päästyä uunista ulos, ajelimme pikkuhiljaa kohti Sevettijärveä. Siellä hörppäsimme vielä erokahvit niiden kanssa, jotka suunnistivat omille teilleen kohti Pohjois Norjaa.

Itsekseen, kukin omaa vauhtiaan ajellen saavuimme illan tullessa Saariselälle, jonne matkamme päättyi. Jänkällä Jytisee tapahtuma alkoi samoihin aikoihin, joten Lapin elokuisessa ilmassa on vahvasti juhlan tuntua. Illan tummentuessa söimme vielä viimeisen yhteisen illallisemme Santa’s Hotellin ravintolassa.

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukanaa.. Putte Possun nimipäivät -laulun sanoin.

Kiitos kaikille matkaajille loistavasta matkasta. Kiitos hyvästä yhteistyöstä, hyvän yhteishengen ylläpitämisestä ja yhteen hiileen puhaltamisesta, - jokainen matka on juuri sellainen, millainen sen matkaiset ovat.

Illalla takit oli laitettu naulaan lähes sananmukaisesti.

Kiitos erinomaisesta matkaseurasta.

Terveisin,

matkanjohtajat Jyrki Lehtinen ja Pekka Sipola.

Pälkäneen elämykselliset pyörähtivät Nordkappin kautta kotiin ja virtaa tuntuisi edelleen riittävän..

Matkakertomus PeterPanBike matkasta | Murmansk pohjoiseen 201908 |