Aamulla siirrymme Pictonin lautalle, jonne osaaminen ei ollutkaan ihan läpihuutojuttu, vaikka satamaan johtavat opasteet voisi tarvittaessa piilottaa vieläkin taitavammin. Aamu alkoi siis merimatkalla ja luonnollisestikin meri-aamiaisella. Jokaiseen moottoripyörämatkaan voisi sisällyttää pienen risteilyn ja tämä on tällä matkalla jo toinen vesistön ylitys.

Noin kolmen tunnin seilailun jälkeen saavumme Wellingtonista Pictoniin, Etelä Saarelle, jossa kaikkien puheiden mukaan mutkatkin olisivat mutkikkaampia ja vastaavasti mäet ja notkot - ovat kunnon mäkiä ja monttuja... Pikkuhiljaa alkoivat pohjanmaan pojat ja tytöt mennä hiljaiseksi ja vähitellen alkoi loppumaan myös todistelu siitä, että “meillä pohojjammaalla nämäkin olisivat suurempia….”

Jos päivä päivältä yhä hulppeammaksi koetut Pohjois Saaren tiet olivat olleet jo luokkaa mahtavat, niin Etelä Saaren teille saa alkaa tosissaan miettimään niitä paremmin kuvaavaa termiä. Kurvasimme satamasta välittömästi todellisille kiharateille, joilla mutkaa riitti toisen perään. Olikohan pyörä tasan 90 asteen kulmasssa suhteessa maantiehen moneen kilometriin; voit itse keksiä ja kuvitella loput itse...

Tämän päivän etapilla ei paljoakaan pysähdelty toisiamme kuvaamaan, vaan keskityttiin ihan muihin juttuihin, arvaat varmastikin mihin? Keep left, look right - ja muista pysyä ojien välissä. Satunnaiset valokuvat tuli otettua pääasiassa peräpenkiltä ja niissä kyllä riittää katselemista.

Pientä puutetta pantiin merkille vuoristojokien ja -purojen veden määrässä. Vaikka kevät on vasta lopuillaan, purot ammottivat tyhjyyttään eikä vesi virrannut toivotulla tavalla. Olisiko ollut poikkeuksellisen vähäsateinen talvi tähän syyllinen? Ellei sitten peräti ilmastonmuutos ole ollut asialla, sillä se vaikuttaa samalla tavalla täällä pallon eteläisellä puoliskolla, ellei jopa enemmänkin. Auringon säteilyn UV -kerroin on kuulemma näillä leveysasteilla jopa 1,5 kertainen koto-suomeen verrattuna, ja se alkaa näkyä nyt myös matkaajien punertuvien nenien ja poskipäiden muodossa.

Kurvaillessamme kohti Westportia, ohittaa Japi koko joukon ja ja pysäyttää meidät ilmeisesti vain todetakseen, että “kyllä BMW:n satula on ihan päin p..tä. Ja oikeassa on Turun mies tämänkin asian suhteen ja lupaa lähettää valmistajalle kipsivaloksen oikeanlaisesta ahterista…. Jotta tästä pysähdyksestä ei olisi tullut pelkkää tiedotustilaisuutta, säädetään samalla myös Heikin satulaa uuteen asemaan ja korkeampi satula muuttaakin ajettavuutta herkemmäksi ja samalla polvikulmaa inhimillisemmäksi. Matalalle säädetty satula on kiva ja silloin jalat yltää helposti maahan, mutta kukapa sitä nyt pidempään jalat maassa ajelisi, edes turkulaiset…

Nyt ei enää ole Tasmanian meren ranta kaukana, sillä Westport jo siintää silmissämme -tai ainakin ajatuksissamme. Majoitumme kivaan amerikkalaistyyppiseen Lodgeen ja lähdemme pika pikaa varmistelemaan illallispaikkaa. Sellainen löytyykin, mutta kassalla päivystävän traineen mielestä ravintola olisi menossa kiinni jo 30 min. kuluttua ja listalta saisi nyt vain baariruokaa. Mutta eipä mennyt ravintola kiinni, sillä ohjat otti käsiinsä illan ehtoisa emäntä joka laittoi pöydän koreaksi ja huolehti, että saimme syödä ehkä matkan tähän saakka herkullisimmat ateriat.

Katri ja Markku. Tästä Markulle lisämansetit ranteisiin, niin säryt pysyy loitolla.

Jaana iloitsee; täällä on niin kaunista.

Westportiin virtaavasta joen pohja-alasta paikka paikoin oli nyt kuivaa kivikkoa yli 80 %

Usein jo 2000 km:n jälkeen alkaa muodostua mielipide siitä, mikä on hyvä korkeus satulalle.. Heikki ja Jyrki spekuloi aiheesta..

Westportin illallinen, joko meren antimia tai kolmen lajitelman liha-ateria itse paistettuna…

Ilmajoen Krouvin koemaistajat Westportin ravintolayössä, ateria tulossa myös Krouvin menuun lähiaikoina? TT ja Katri.

Päivä 7 | Wellington - Picton - Westport | 380 km.