Viimeisen matkapäivämme aamu aukesi sateisena kun starttasimme matkaan noin klo 10.00.
Ensin perinteinen aamutankkaus ja sitten nokat kohti Sortavalaa. Tankkaus on muuten taitolaji venäjällä, tässä esimerkki siitä:

Joskun bensan ostaminen voi olla vaikeaa. Luulisi että sitä työkseen myöntävä henkilö olisi perillä siitä, että kun turisti ajaa moottoripyörällä huoltamolle niin turistin aikomus on ostaa bensiiniä. Kuinka paljon bensaa tarvitaan, selvitetään tietysti paperilappusilla kun selviää, ettei turisti puhu venäjää eikä ymmärrä sitä vaikka äänen voimakkuutta ja sen tasoa säädettäisiin myyntihenkilön valitsemalla asteikolla. Tosin turistikaan ei voi tietää, kuinka paljon bensaa 13:een moottoripyörään menee, joka vaikeuttaa ostamista.

Ensin ostetaan ja maksetaan 50 litraa ja tehdään siitä paperityöt ilman hymyn häivää. Sitten ostetaan vielä 50 litraa lisää ja tämän päälle vielä 30 litraa. ”Mita, eiko turisti tieda paljonko bensaa tarvitaan koska häiritsee bensaostoillaan bensanmyöntäjän vilkasta kauppapäivää” Tällä huoltamolla oli kuitenkin turvallisuusasiat kunnossa, sillä bensapumpun vieressä kökötti päivettyneen näköinen sammutin ja sammuttimen letku - siis irrallaan toisistaan joka vaatii ainakin oman jakoavaimen ja kädentaitoja in case of emergency.

Jatkoimme matkaa matkaa kohti Sortavalaa jossa sovittu sigh seeing jätettiin väliin sateisen kaupungin ollessa lähes eloton. Sortavan jälkeen ajettiinkin Karjalan parhaat mutkatiet, on mutkaa ja mäkeä designin ollessa taattua 30 -lukua, mutta nyt tietä peitti upouusi uusi asfaltti. Nam nam..

Pian oltiin Lahdenpohjassa, kaupungissa jonka olemassa olon veli venäläinen oli kuulemma unohtanut kokonaan näitä seutuja aikanaan miehittäessään. Nyt kaupunki on kovastikin muistissa, sillä täällä sijaitsee Venäjän armeijan Laatokan sukellusvenetukikohta - kyllä! Laatokan jopa 250 metrin syvyys mahdollistaa erilaiset operaatiot paremmin, kun tähän tarkoitukseen liian matala Suomenlahti - tietää Antti kertoa.

Oikaisemme Lumivaaran kirkon kautta pitkin upeaa soraränniä kohti Käkisalmea. Pikemminkin sellainen se oli ollut viime kerralla kun tästä kuljettiin. Nyt ei kuraränni paljoa kehuja kerännyt ja kirkkokin jäi katsastamatta, mutta löytyipä kuitenkin oivallinen paikka ladata akkuja.

Ennen Käkisalmea alkoi mittavat tietyöt useine pysähdyksineen ja jonotuksineen. Tästä ei kello tykkää, huomattin, ja arvoitu saapumisaika Suomen puolelle alkoikin tuntua saavuttamattomalta.

Eipä tässä mitään hoppua muuten olisikaan, mutta toinen Antti kun oli luvanut soutaa vielä illalla anopin saaresta ja tätä varten oli aikataulukin ilmoitettu kotiväelle. Tarina ei vielä kerro missä anoppi yönsä vietti, mutta ikään kun kohtaamiseen valmistautumista varten Antti kohtasi kotimatkallaan enteen omaisesti karhun, joka juosta vilisti tien yli 50 metriä pyörän edestä.

Käkisalmessa yllätimme ravintolan kesken sateisen sunnuntaipäivän tilaamalla 14 annosta ruokaa ilmoittamatta etukäteen aikomuksistamme, mutta siitä selvittiin. Tiedostimme koko ajan, että Venäjän matkastamme oli puuttunut tähän mennessä panssarivaunut, joten pysähdyimme Käkisalmessa kuvauttamaan itsemme, vaunut ja pyörämme asiaan kuuluvalla vakavuudella. Venäläinen panssarivaunu on aina vakuuttava näky joka on ehdottomasti hauskinta kohdata rajan itäpuolella.

Lumivaaran kokemusten perusteella taisin lupailla, että soratiet on nyt nähty, mutta toisin kävi. Ennen Svetogorskia pääsimme varmastikin koko matkan vaativimmalle soratieosuudelle, sille viime vuoden hienon sorarännin olomuoto oli sateiden takia nyt hieman muuttunut. Pyörästä riippuen, toisen onni voi olla seuraavan kauhistus.

Selvitimme itsemme pikkuhiljaa kohti Suomen rajaa, voittaja fiiliksen ajettua hiekkatietä kohtaan kasvaessa matkan kuluessa, ja pian olimmekin raja-alueella. Vielä noin viisi passin tarkastusta ja hieman tullauspapereiden räpistelyä tiukkailmeisten tullivirkailijoiden valvonnan alaisena ja olimmekin Suomen puolella, missä reippaat tullivirkailijat toivottivat meidät tervetulleeksi että “hyvvöö päivöö” ja tiedustelivat miten meidän matkamme oli sujunut. Nyt oli todella hieno fiilis:)

Loppusanat.
Matkalle osallistui 13 moottoripyörää ja 14 henkilöä, pääosin toisilleen entuudesta tuntemattomia henkilöitä.
Yhteistyö ja yhteen hiileen puhaltaminen oli luontevaa, kaveria autettiin pyytämättä eikä hyvää huumoriakaan unohdettu missään vaiheessa. Todellista motoristien keskenäistä yhteisymmärrystä sen kaikissa ilmentymissään.

Erityisesti matkalta jäi mieleen Olavin sotahistoriallisilta retkiltäkin hankitut tiedot Aunuksen alueen juomavesitilanteesta ja tieto siitä, minne Terijoen kuuluisien dyynien hiekat olivat kadonneet.

Antervon veljesten kertoma seikkaperäinen selvitys setänsä sotaretkestä, hänen sotavangiksi joutumisesta Viipurin kirjaston puistossa sekä siitä seuranneesta sotavankeudesta sai monen mietteliääksi ja tarinaa kuunneltiin suurella mielenkiinnolla. Ja jäipä heille asiaa vielä toistakin visiittiä varten nyt, kun kirjaston aukioloajat tuli tarkastettua.

Myös Loimaan armoitetut heikkovirtainsinöörit Mikko ja Markku järjestivät mukavaa ohjelmaa jokaisella pysähtymispaikalla akunlatausrituaalineen, nyt ainakin tiedetään miten satula ja akku irrotetaan.

Kiitän loistavaa ryhmääni hienosta matkasta ja upeasta matkaseurasta omasta ja matkasihteeri Jaanan puolesta. Seuraavalla reissulla tavataan, minne se sitten suuntautuukaan:)

Tervehtien Jyrki Lehtinen

Se aurinkoisempi ajopäivä kaikessa loistossaan

Päivä 5 | Rautalahti - Sortavala - Lumivaara - Käkisalmi - Svetogorsk - Imatra | 260 km